TGO Challenge 2013 BadgeTämä on reissukertomus TGO Challenge 2013 -vaelluksesta, osa kaksi. Ensimmäinen löytyy täältä. Kaikki TGO Challenge -aiheiset kirjoitukset löytää tagin tgoc alta.

Kuvia klikkaamalla pääset tutkimaan niitä suuremmassa koossa Flickr-kuvapalvelussa.

 

Päivät 4-6: Drumnadrochit – Kingussie

Loch Ness Center

Loch Ness -hirviökeskus

Ensimmäisestä osasta muistetaan, että olin hieman edellä aikataulusta ja kävelin jo kolmantena päivänä lähes Loch Nessin rannalla sijaitsevaan Drumnadrochitin kylään. Hyvin nukutun yön ja maittavan aamiaisen jälkeen muutama kilometri olemattomalla tien pientareella ja olinkin jo kylässä. Löysin lähikaupan perältä pienen postitoimiston, josta toivoin löytäväni paria viikkoa aiemmin lähettämäni täydennyspaketin. Latasin laatikon sisällön rinkkaan ja näin se olikin jälleen “lähtöpainossaan”. Minulle oli jo jäänyt hieman ylimääräistä muonaa ja jätin ne suosiolla paikallisen puiston roskikseen.

Jo tähän mennessä, ja myöhemmin uudelleenkin, sain huomata, että reitin varrelta oli mahdollisuus ostaa aterioita enemmän kuin mitä olin ajatellutkaan. Olin suunnitellut olevani kokolailla omavarainen ja tästä syystä ruokaa jäi hieman yli. Toi itse asiassa arvokkaimmat takaisin suomeenkin :)

Drumnadrochitin kylä on perinteinen reittien solmukohta ja täällä ensimmäistä kertaa oikeastaan kunnolla tapasin muita osallistujia. Meillä oli aikaa käsissämme niin toki vierailimme hieman “paikallisessa”. Jostain syystä en juuri ottanut kuvia kylästä mutta sitä pääsee tutkimaan vaikka Googlen Street View -kuvilla (toivottavasti linkki toimii).

Oluella

Pari olutta erittäin mukavien herrojen seurassa. Kaikki olivat TGO Challenge -osallistujia, lukuunottamatta punatakkista herraa, joka tuli kannustamaan kavereitaan. Useimmat tapasin vielä myöhemminkin, jopa niin, että takarivin herroista toinen otti minusta kuvan päästyämme samaan aikaan perille St. Cyrusiin (eri reittejä toki).

Olimme kylässä koska halusimme kaikki Gordon Menzies’n veneellä Loch Nessin yli. Meillä oli paikat varattuna klo 17 ylitykseen eikä satama ollut kuin ehkä puolen tunnin kävelyn päässä. Gordon pyörittää työkseen turisteja etsimässä Loch Nessin hirviötä järveltä. Hauska herra ja paljon tarinaa kerrottavana. Tämä venekyyti on tapahtuman ohjeissa mainittuja harvoja poikkeuksia tiukasta “vain omin jaloin”-säännöstä.

Venekyyti

Hirviötä ei nähty vaikka kuinka yritettiin. Tuuli oli navakka ja välillä vene sukelsi aika jyrkässäkin kulmassa aaltojen väliin. Veneessä oli mukana pari sorsaa, joille kuskilla oli aina leivänmurusia tarjolla. Kuvan herroista vasemmanpuolimmainen on nimeltään Willem ja tulee Hollannista. Tapasimme ensimmäistä kertaa satamassa mutta hänen kanssaan kävelin ja juttelin ehkä enemmän kuin kenenkään muun. Hänen kanssaan voisin lähteä uudelleenkin vaellukselle, vaikka meillä onkin ikäeroa sukupolven verran.

Venekyydin lisäksi meillä kaikilla kahdellatoista oli myös sama majapaikka mielessä. Ault-na-goire’ssa asuu entinen riistanvartijapariskunta, joka joka vuosi mielellään ottaa TGOC-osallistujia telttoineen majoittumaan pihamaalleen.

Musiikkia matkamiehille

Musiikkia matkamiehille

Tarjolla oli jälleen teetä ja teeleipää. Lämpimän kaminan päällä laatikossa oli vuorokauden vanha hanhenpoikanen, joka oli valitettavasti aika voimaton. Selviäminen ei ollut varmaa. Etukäteen varanneille talossa tarjottiin illalla ihan kolmen ruokalajin ateria, itse tyydyin pussimuonaan koska sitä oli niin paljon mukana. Aamulla talon isäntä soitti meille viulullaan paikallisia kansansävelmiä. Soitto kuului pitkälle ja siivitti mukavasti vauhtiin sillä edessä oli kaksipäiväinen Monadhliath-vuoriston ylitys.

 

Monadhliath

Skotlannin läpi käveltäessä pääsee näkemään monenlaisia maastotyyppejä. Läntiset ylämaat ovat ehkä jylhimpiä koko maassa ja nyt edessä oleva maasto enemmänkin pehmeästi kumpuilevaa tunturiylänköä.

Viimeisen maatilan jäädessä taakse yhytin kolmikon, johon olin tutustunut venekyydillä ja illalla pienessä telttakylässämme. Totesimme, että meillä oli lähes sama reitti puolen päivän verran, joten lyöttäydyimme yksiin. Willem, Miriam ja Gordon olivat todella mukavaa matkaseuraa ja samanhenkisiä vaeltajia. Heti alkuun innostuimme niin paljon juttelemaan, että suunnistaminen unohtui kaikilta. Kävelimme liian pitkälle pohjoisen suuntaan. Kukaan ei ollut innokas palaamaan vaan sen sijaan otimme suunnan suoraan ensimmäisen kukkulan/tunturin/mikälie yli. Kaukana laaksossa näkyi muita, olivat kiinnittäneet enemmän huomiota suunnistamiseensa.

Monadhliaths

Suunnistusta Monadliaths-ylängöllä. Jaloissa kanervikonjämät maastopalon jäljiltä. Paikallinen kanerva oli muuten kotimaista korkeampaan ja hyvin sitkeää... Ei jaksa kovin pitkiä matkoja vääntää läpi.

(Tässä kohtaa voi muuten pistää merkille, että vaikka olinkin pitkähköllä yksinvaelluksella, on kuvissa siihen nähden aika paljon ihmisiä!)

Kolmikko tunsi alueen paremmin, joten päivitin oman suunnitelmani heidän mukaan ja pääsimme lounastamaan pieneen, askeettiseen autiotupaan. Mökkerössä ei ollut nukkumatilaa sinänsä vaan on ehkä enemmän tarkoitettu päiväretkeilijöille sekä hätävaraksi talviretkeilijöille. Tähän saakka en ollut ollut kovin nälkäinen lounasaikaan mutta nyt teki mieli kunnon tukevaa keittoa ja lisukkeita. Jäätävän kylmällä tuulella saattoi kyllä olla osuutta tähän.

Tauon jälkeen lähdimme omille teillemme. Olin huomaavinani matkakumppaneissani pientä hoivaviettiä, antoivat niin kovasti ohjeita ensikertalaiselle skotlannissayksinvaeltajalle. Hyviä ohjeita toki, ja kiitollisena otin ne vastaan! Kompassisuunnalla kohti päivän korkeinta kohtaa (Carn Odhar, 802m). Olo täällä oli kotoisempi – ei välitöntä jyrkänteeltä putoamisen vaaraa vaikka maisemia intoutuisikin kävellessä katselemaan. Sää oli selkeä, suunta selvillä eikä puita haittaamassa missään mutta silti suunnistamisessa oli välillä tekemistä. Osuin aika laajoihin railosokkeloihin, repeämiin turvemaassa (peat hag). Ne muodostavat pieniä labyrinttejä, joissa on vaikea pitää suoraa kompassisuuntaa. Parhaimmillaan jopa kolme metriä syviä, joten kapuamista ja hyppyjä oli tällä osuudella tarjolla riittävästi.

Peat hags, repeämiä turpeessa

Peat hags, repeämiä turpeessa. Siitä yli. Ja kyllä, märimpiin kohtiin voi hukata vaikka kenkänsä tai enemmänkin.

Hieman sadekuuroa, aurinkoa ja myötätuulta eikä mennyt kovinkaan pitkään kun pääsin pieneen ylänkölaaksoon, jossa olin ajatellut telttailla. Sää oli illalla ja yöllä mainio eikä näköpiirissä ollut ristinsieluakaan. Hyvän, kuivan telttapaikan löytäminen vei hetken mutta etsiminen palkittiin ehkä reissun hienoimmalla telttapaikalla pienen lammen rannalta.

Mukava laakso telttailulle

Koko laakso minun, ei ketään näkyvissä. Keskellä Monadhliath-vuoristoa. Telttapaikka löytyi laakson perällä näkyvän lammen rannalta, noin 500m korkeudesta. Aamulla peuralauma ihan lähettyvillä.

 

Kohti Kingussie’ta

Aamulla laskeuduin vilkaisemaan läheistä Coignafearn Lodge -metsästyskartanoa. Paikka näytti hiljaiselta ja autiolta mutta siistiltä. Takana generaattori hurisi maakellarissa, joten luultavasti joku seurue oli sinne saapumassa. Kuulin myöhemmin paikallisilta metsien puutetta ihmetellessäni, että paikalliset suurtilalliset eivät haluakaan puita näille alueille koska se haittaa ökyrikkaiden metsästysharrastusta. Oh dear…

Coignafearn Lodge

Coignafearn Lodge. Rikkaiden metsästysmaja. Vaatimaton tönö, järkyttävällä paikalla.

Saatuani ihmettelyn päätökseen, jatkoin kaakkoon kohti sivistystä. Tänäänkin päivämatka olisi arviolta 22 kilometriä. Ohitin vanhemman pariskunnan, TGOC-osallistujia myös. Todentotta, kuten minulle kerrottiin, ovat käytännössä kaikki isoa rinkkaa kantavat mukana tässä tapahtumassa. Olin hieman huolissani heidän hitaasta etenemisestä mutta ihan yhtälailla hekin rannikolle pääsivät!

Pilvet vyöryivät taivaalle ja sää kävi hyvin koleaksi. Päivän reitille osui noin 6 kilometrin pätkä kosteassa, möykkyisessä suomaastossa, kaltevassa rinteessä. Tarpominen kävi melkoisesti voimille ja ensimmäistä kertaa jouduin vetämään neopreenisukat jalkaan. Vaikka kuinka kävelee, ei jalat tahdo lämmetä jos lähes jokaisella askeleella kenkään tulee uutta jääkylmää vettä. Mutta onneksi neopreenit toimivat kuten pitikin – jalat olivat kyllä märät mutta ihanan lämpimät ja mukavat kävellä!

Kylmää ja kosteaa

Kostea ja kylmä pätkä. Ei hymy silti pahasti hyytynyt :) Kuvassa näkyy hyvin Zpacks Multipack -rintapussi, johon olen todella tyytyväinen. Pidän siellä Buff-huivin, pokkarikameran, kartan, kompassin ja puolen litran juomapullon. Kaikki käsillä eikä tarvitse ottaa rinkkaa selästä.

Vuoristomaja

Vuoristomaja. Oli mahtavaa kävellä näissä maisemissa eikä silti lähimmälle golf-kentälle ollut kuin muutama kilometri...

Kovan pätkän päätteeksi löysin autiotuvan, jossa pidin kunnon tankkaustauon. Odottelin jäljessäni kävelevää vanhempaa pariskuntaa toista tuntia mutta jatkoin sitten matkaa… Ehkä he kuitenkin olivat valinneet toisen reitin. Viimeiset nousut, ja sitten alettiinkin laskeutuminen kohti Kingussien pikkukaupunkia. Parin telttayön jälkeen oli jälleen mukava päästä B&B-majoitukseen. Tämä oli itse asiassa ihan varhaisimpia varaamiani majoituksia ja suunnitelman mukaan piti olla ensimmäiseni tällä vaelluksella.

Lämmin suihku, täältä tullaan!

Kamat alkoivat jo tuoksua vaellukselle, ja annoinkin kasan vaatteita isäntäväelle pyykättäväksi. Korvausta vastaan toki. Sadevaatteet päälle ja kohti tämän hieman suuremman pikkukaupungin keskustaa. Löysin ravintola-pubi-yhdistelmän, mikä sopi kuin nyrkki nenään. Menin rahvaan pariin pubin puolelle mutta sain tilattua sinne erittäin hyvän annoksen peuranlihaa. Takassa loimusi tuli niin vahvana, että pelkäsin sadevaatteideni sulavan kahden metrin päässäkin. Paikallisten herrojen kanssa pääsin juttelemaan talvisodasta ja Paavo Nurmesta. Meillä saattoi olla jo kahden sukupolven ikäero.

Kingussie sijaitsee valtatie A9 varrella ja sen ylitettyäni seuraavaksi siirrynkin jälleen uudelle alueelle, Cairngorms-vuoristoon.

Tagged with: